Toipuminen

Taas on fyysisesti toivuttu keskenmenosta. Jälkivuoto kesti omituisen lyhyen aikaa, noin viikon verran. Kolmen viikon jälkeen minun oli määrä tehdä raskaustesti, jolla varmistetaan, että kaikki on palautunut "normaaliksi" ja raskaushormoni on poistunut kropasta. Testi näytti negatiivista, kuten pitikin. Nyt odotellaan vain seuraavia kuukautisia.
Henkisestä toipumisesta en oikein osaa sanoa. Niin karua kuin se onkin, alan olla tottunut keskenmenon tuomaan pettymykseen ja suruun. Oikeastaan usko onnistuneeseen raskauteen alkaa hieman horjua. Lääkärit jaksavat toitottaa, että olen nuori ja aikaa on... Mutta missä se raja sitten kulkee, milloin kannattaa lopettaa lapsihaaveet? No, vielä se raja ei ole tullut vastaan. Toivottavasti ei koskaan tarvitse tullakaan. Jorvissa kertoivat lohduttaakseen kolleegastaan, jolla oli ollut 7 keskemenoa ja nyt kuitenkin 8. raskaus oli loppusuoralla. Huhhuh.

Taas on meitä kaksi vain

Oli siis keskenmeno nro 3 rv10+0. No osasin varautua tähän jo muutamia päiviä ennen tuomiota, sillä minulla alkoi alkuviikosta samankaltaiset oireet kuin viime kerralla, vaikka raskaus olikin nyt paljon aikaisemmassa vaiheessa. Perjantaipäivänä vuoto alkoi vastata jo kuukautisia ja pe-la yönä alkoi kivuliaat supistukset ja runsas vuoto. Siinä sitten mietittiin lähteäkö Nasitenklinikalle päivystykseen vai kestäisiköhän sitä aamuun asti. Aamuyöstä soitin sitten Naistenklinikalle ja ystävällinen kätilö neuvoi puhelimessa osaavasti. Neuvoi mitä lääkkeitä kannattaa ottaa ja, että aamulla olisi hyvä lähteä Jorviin. Otin lääkkeet ja sain nukuttua muutamia tunteja. Aamulla supistuksia ei ollut ja verenvuotokin oli vähentynyt. Soitin Jorviin ja positiiviseksi yllätykseksi minua pyydettiin heti Jorviin. Siellä ultrattiin, ja kuten arvelinkin, sikiöpussi sun muut eivät olleet vielä tulleet ulos, mutta sikiö vastasi viikkoja 6+, eikä sykettä ollut. Lääkäri antoi vaihtoehdoksi odottaa tai lääkkeellisen tyhjennyksen. Halusin kipujen loppuvan nopeasti, joten valitsin lääkkeet. Olisimme myös saaneet jäädä osastolle, mutta lähdin mieluummin kotiin, sairaalassa odottelu, kun olisi varmaankin ollut pitkästyttävää. No, se valinta olikin ehkä väärä. Kotona otin tyhjennyslääkkeet (Cytotec 0,2mg x 4) ja kipulääkkeet (Panadol 1g + Panacod 500mg/30mg + Burana 400mg). Supistukset olivat jo hieman alkaneet ennen lääkkeiden ottoa ja lääkkeet vahvistivat niitä melkein välittömästi. Kivut olivat kamalat ja kipulääkkeistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Tavaraa tuli uloskin paljon, mutta kivut eivät tuntuneet hellittävän. Aloin olla jo liian väsynyt kestämään kipua ja mies soitti Jorviin. Jorvissa kertoivat kovienkin kipujen kuuluvan asiaan, mutta jos tilanne tuntuisi mahdottomalta voisimme mennä Jorviin koska vain. Se oli lohduttavaa kuulla. Vaikka siis Jorvin naistentautien päivystys on vain klo 8-20, omansa kuulemma hoitavat kellon ympäri. Tuo olisi ollut hyvä tietää jo aiemminkin. No, pian tuon puhelun jälkeen supistukset alkoivat helpottaa, myös lämmitetty kauratyyny taisi auttaa. Sen jälkeen vointi helpotti. Nyt on vielä jälkisupistuksia, välillä aika voimakkaitakin ja vuotoa tietenkin myös. Täytyy toivoa, että kaikki olisi tullut jo pois, että pahin olisi jo takana. Ensi kerralla aion luultavastikin jäädä suosiolla sairaalaan, siellä voi tarvittaessa saada kipulääkettä suoraan suoneen ja muutenkin apu on lähellä, jos hankalaksi käy. Tietysti toivon, ettei seuraavaa kertaa tulisi...ikinä.
Henkisesti olen pettynyt. Saammekohan koskaan lasta... No, paperimme lähetetään nyt joidenkin hormoniasiantuntioiden tutkittavaksi, jos niistä olisi sitten vaikka apua. Nyt odotellaankin sitten taas kutsua Jorviin. Jos seuraavassa raskaudessa saisi vaikka sitä keltarauhashormonia, se on kuulemma joillain auttanut. Ja onhan niitä jotain muitakin.. Kovinkaan montaa keskenmenoa en enää henkisesti enkä fyysisesti kyllä jaksa.

Kuulumisia 9+1

Mitään kovinkaan kummoista ei ole tapahtunut sitten viime kirjoituksen. Np-ultraa yhä odotellaan, yksityiselle en nyt ole mennyt, kun ei mitään negatiivisia oireita ole ollut, eli tällä hetkellä uskon, että kaikki ok. Viikko sitten minulla oli omituinen elohiiri alavatsassa, tuntui, että olisi kohdussa ollut. Elohiiri kesti muutaman tunnin ja oli välillä jopa niin voimaksas, että mieskin tunsi sen, kun piti kättään vatsan päällä. Netistä kuitenkin lueskelin ja ilmeisesti on ihan normaalia, kohtu kun on lihas, se voi kasvaessaan alkuraskaudessa nykiä elohiiren tapaan. Mutta aika jännältä se kyllä tuntui. :D

Osa miehen sukulaisista tietää jo raskaudesta, kun oltiin sukujuhlissa viikko sitten ja siellä joutui kuoharista ja viinistä kieltäytymään ja se tietenkin herätti kysymyksiä... :D Muutamat ystävätkin ovat jo tietoisia, mutta paljoakaan emme ole tästä vielä kailottaneet. Haluan ultrasta vahvistuksen. Toki, jos joku on suoraan kysynyt aiheesta, olen kertonut, meillä kun tuttavapiiri tietää lapsihaaveistamme ja siihen liittyvistä ongelmista. Olen siis asioista melkolailla avoimesti ihmisille puhunut.

Oireistakin pitää taas sen verran mainita, että huonovointisuutta on ollut jonkin verran. Ei onneksi siinä määrin kuin viimeksi, kun en voinut mitään oikein edes syödä, mutta oksu on lentänyt pari kertaa ja monta kertaa on ollut lähellä. Huonoa oloa on onneksi harvoin, mutta kun se tulee, se tulee kunnolla. Myös hajuille olen ollut todella herkkä. Alkuraskauden vatsan turvotus on alkanut kaiketi hellittää.

Näin muuten unta ultrasta ja masu-asukki oli siinä selkeä poika... tosin unen ultra oli aikamoinen kaaos (jäänyt varmaan traumoja viime käynnistä), joten unen ultra voi olla väärässäkin. :D Tyttöä meillä vähän niin kuin toivottaisiin, mutta kyllä poikakin kelpuutetaan ;D Pojalle olisi nimikin jo valmiina.
Viime raskaudessa oltiin miehen kanssa ihan varmoja, että tyttö olisi, ja niinhän se olikin, mutta nyt ei kummallakaan oikein ole mitään vahvaa fiilistä... Pelottelin miestä, että siellä on varmaan molemmat, mutta tuskimpa nyt oikeasti kuitenkaan.. :) Aika sen näyttää.

Kuulumisia 7+3

Viime viikolla meillä oli eka neuvola ja varhaisultra. Neuvolassa ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Oma neuvolan tätimme oli kesälomailemassa, joten meillä oli eräs toinen, oikein mukava tyyppi tämäkin. Jutusteltiin perusasiat ja meillähän oli aika hyvin muistissa kaikki edelliseltä kerralta. Papereitakaan ei oikeastaan otettu mukaan, kun on tallessa viime kerralta. Tietty saatiin äitiyskortti ja lähete verikokeisiin. Lasketun ajan laskevat näköjään hieman erilailla, kuin nettilaskurit, kun neuvolan mukaan LA onkin 15.2.2013. Verenpaineet ja hemoglobiinithan siellä mitattiin ja kaikki oli normaaleja. Sokerirasituskokeisiin joudun ikäni ja painoni puolesta, tehdään siis yli 25v ensisynnyttäjille ja jos painoindeksi on yli jonkin rajan. Tämä koe on kuulemma aika inhottava, kun pitää juoda tyhjään vatsaan jotain kamalaa sokerilitkua, koe tosin tehdään muistaakseni vasta noin rv 26. Yksi muutos neuvolajutuissa oli tullut viime kerran jälkeen; oikeasti seuraava neuvolakäynti olisi ollut vasta rv 26. Eli aikas pitkä aika olisi ollut välissä, mutta minulle laitettiin kuitenkin yksi käynti suunnilleen rv 16, jolloin ainakin sydänääniä kuunnellaan.

Varhaisultra ei sitten ollutkaan niin kiva kokemus. Ultra tehtiin naistentautien polin puolella Jorvissa. Lääkäri oli eri kuin viimeksi samaisella osastolla. Ultraus oli aikalailla nopeahko ja lääkäri ei löytänyt sydänääniä. Kohdun sisällä raskaus kuitenkin oli. Se, että sydänääniä ei varhaisultrassa löydy, on suht normaalia, minulla ultra oli rv 6+6 ja se oli nyt turhan aikaisin. Se mikä on harmillista, Jorvi ei tarjoa mahdollisuutta uusia varhaisultraa varmistaakseen sydänääniä, tämäkin lääkäri vain tokaisi, että nyt joudut sitten odottaa np-ultraan tai sitten menet yksityiselle, jos haluat mielenrauhan. Just. Ei sillä, ettäkö olisi jotain oireita, jotka antaisivat ymmärtää, ettei kaikki olisi hyvin, mutta minun raskaushistoriani ei anna kovin varmaa fiilistä. Lääkärikään ei ollut mielestäni paras mahdollinen. Hän vaikutti suhteellisen epäosaavalta ja tietämättömältä, eikä häntä tuntunut muutenkaan kiinnostavan asiamme. Seuraava käynti on onneksi äitiyspolin puolella ja ultrauksen tekee kätilö, joka luultavasti on pätevämpi ja mukavampikin kuin tuo lääkäri.
No, vielä en ole päättänyt menenkö yksityiselle, maksaa meinaan aikalailla. Tosin voi sen ajatella olevan pieni hinta omasta mielenrauhasta. Np-ultra -ajan sain 1.8., jolloin olisi rv 11+5.

Muuten olemme malttaneet pitää suht matalaa profiilia raskauden suhteen. Kovinkaan moni ei siitä edes vielä tiedä. Lisäksi olen malttanut olla ostamatta mitään vauva-juttuja, tosin ei ole kauheasti tehnyt mielikään, kun mikään ei ole vielä varmaa. Yleensä sanotaan, että 12. viikon jälkeen olisi suurin riski ohi, niin en kyllä luultavasti uskalla siinä vaiheessakaan huokaista vielä helpostuksesta. Ehkä puolen välin jälkeen..

Kävin eilen katsomassa ensikertaa ystäviemme pientä poikaa (3vk) ja oli kyllä suloinen vauva. Hieman oli samaa näköä, kuin isosiskossaan vauvana, mutta selkeästi kuitenkin poika. :) Paljon hän söi, itki, kakkasi ja nukkui, kuten tuon ikäisillä on tapana. :D

Kaikenlaista

Tällä kertaa kirjottelen aikalailla eri tunnelmissa, katse kohti tuleivaisuutta... Olen taas raskaana. Laskettu aika olisi suunnilleen 16.2.2013. Olen siis nyt viikolla 4+5. Hyvinkin alkuvaiheessa siis vielä. Enkä kauheasti uskalla vielä iloita. Tottakai tämä on hienoa, että näinkin pian tammikuisen jälkeen, muitta hyvin varovaisin mielin tässä odotellaan taas. Neuvola on 26.6. ja varhaisultra 28.6. Varhaisultraa pääsinkin varailemaan jo samana päivänä, kun tein plussa-testin, sillä silloin oli myös aika Jorviin vastauksia kuulemaan. Tosin aika muutettiin puhelinajaksi Jorvin aloitteesta, sillä mitään poikkeavaa ei ollut löydetty, mikä kuitenkin on siis positiivista. Ja myöskään jatkotoimenpiteisiin ei ryhdytty, kun kerroin raskausuutisen lääkärille. :) Toivottavasti kolmas kerta toden sanoisi. Tosin todennäköisyydet pelaavat vielä meitä vastaan. Todenäköisyyksien mukaan, jos on ollut kaksi keskenmenoa, on kolmannessakin suuri riski, mutta neljännessä raskaudessa olisi jo todennäköisempää saada terve täysiaikainen vauva. Tiedä nyt sitten :D 
Tällä hetkellä minulla ainakin on ollut oikein hyvä olo. En muista milloin viimeksi raskasuoireet alkoivat, mutta ainakaan vielä ei ole ollut mitään kamalia pahoinvointeja tai syömisongelmia. Viimeksi kun ei oikein mitään pystynyt syömään ilman puistatusta. Nälkä on tosin taas ollut aikalailla kokoaikaista ja alavatsa turvoksissa. Olisi kyllä aika kiva, jos raskaus etenisi normaalisti ja pahoinvointia ei tulisikaan. No, aina saa toivoa :)

Ajattelin, että olisin aloittanut uuden blogin, kun on näitä ikäviäkin juttuja tänne tullut, mutta ehkäpä nyt kuitenkin kirjoittelen vielä tähän, kun meitä taas on kolme. :)

Ai niin, kirjoitin aikaisemmin ystävistämme, joiden laskettu aika oli samoihin aikoihin kuin meidän, he ovat nyt saaneet ihanan terveen pienen pojan kotiin. Onnea isälle, äidille ja isosiskolle!

Aika kuluu

Tapahtuneesta on nyt kulunut aikaa, mutta haavat eivät ole parantuneet. Eivät ehkä ikinä. Nyt olemme siirtyneet lapsettomuudesta kärsivien jonon jatkoksi. Päivääkään ei ole kulunut ilman, että olisin miettinyt lastamme, joka ei maailmaamme päässytkään.
Jälkitarkastus oli kuukausia sitten. Syytä tapahtuneelle ei löytynyt, niin kuin ei yleensä löydykään. Positiivista oli se, että tapahtuneeseen suhtauduttiin vakavasti ja asioita ruvettiin tutkimaan tarkemmin. Saimme lähetteitä jos minkälaisiin kokeisiin kromosominäytteistä siemennestenäytteisiin. Ensimmäinen aikamme lapsettomuuspolille on tällä viikolla. Siellä kuulemme tulokset ja mietimme tulevaa. Yleensä tuloksissa ei selviä mitään, mutta niillä suljetaan isompia ongelmia pois. Positiivista oli kuulla myös se, että jos nyt joskus vielä tulisin raskaaksi, raskautta seurattaisiin paljon useammin, jotta mahdolliset ongelmatilanteet havaittaisiin ajoissa.
Jälkitarkastuksessa kysyin myös lapsemme sukupuolta. Tyttö se oli ollut, aivan niin kuin olimme aavistelleetkin.
Blogin nimi ei ehkä ole enää kovinkaan soveltuva aiheeseen, mutta luultavasti kirjoitan vielä lapsettomuuspolikäynnin jälkeen tuomiostamme.
Juhannuksesta voi tulla hankala. Olisi ollut laskettu aikamme. No, ehkä se aika joskus korjaa haavat.

Lepää rauhassa pikkuinen

"Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet..."

Meitä ei ole enää kolme. Kaksi viikkoa sitten tiistaina syntyi pieni enkelivauvamme 19. viikolla. Suru oli suunnaton. Tai on varmaan vieläkin. En oikein osaa sanoa.
Se tiistai oli luultavasti elämäni kamalin päivä. Maanantaina varasin ajan yksityiselle ylimääräiseen ultraan, sillä minulla oli ollut pientä vuotoa ja halusin varmistaa, että kaikki olisi kunnossa. Sain ajan tiistai-iltapäivälle. Ma-ti välisenä yönä tunsin omituista kipua ala-vatsassa ja selässä, mutta ajattelin sen kuuluvan raskauteen ja olevan normaalia. Aamulla lähdin töihin ja töissä kivut pahenivat. Kivut tulivat aaltoina ja kestivät vain hetken aikaa, mutta päivän mittaa kipuja alkoi tulla useammin ja ne olivat kovempia ja pitkäkestoisempia. Tunnistin oireet supistuksiksi. Tutkin netistä oireitani ja ne muistuttivat synnytyksen käynnistymisen oireita. Mutta eihän niin voinut olla, sillä olin vasta puolivälissä. Kivut yltyivät iltapäivällä yhä pahemmiksi ja hieman ennen työvuoroni päättymistä luovutin vihdoin ja lähdin autolla hakemaan miestäni, jotta lähtisimme jo varaamaani ultraan. Mutta kivut senkun pahenivat, hyvä kun ajaa pystyin. Tässä vaiheessa olisimme kyllä varmastikin päässeet jo Jorviinkin, mutta en kyennyt ajattelemaan enää selvästi ja odotin vain kuumeisesti meidän vuoroamme päästä lääkärin vastaanotolle. Ikään kuin kivut lakkaisivat olemasta, kunhan kuulisin, että kaikki olisi hyvin.
Sitä näkyä, mikä ilmestyi lääkärissä ultraäänilaitteiden kuvaruudulle, en unohda koskaan. Pieni, liikkumaton, myttyyn käpertynyt lapsemme tärähti ruudulle. Sykkivää sydäntä ei löytynyt, vaikka lääkäri kuinka yritti laitetta liikutella. Niinpä hän joutui kertomaan meille niin kovasti pelkäämämme surullisen uutisen. Sikiö ei ollut enää hengissä.
Tästä alkoi adrenaliinin, surun ja hämmennyksen täyteinen tiistai-ilta. Tiesimme, että joutuisin synnyttää elottoman lapsemme. Sekaisissa tunnelmissa ajoimme automme kotiin ja soitimme appiukolleni, pyytääksemme kyytiä sairaalaan. Kyytiä odotellessa mieheni soitti Jorvin Naistentautien polille kertoakseen tulostamme, puhelun aikana kipuni pahenivat jo sietämättömään tilaan. Lähdimme kiireesti ajamaan kohti sairaalaa. Matkalla puhuin puhelimessa huolissaan olevan äitini kanssa, joka pyysi soittamaan hänet paikalle, jos niin haluaisin. Vielä en tuntenut sille olevan tarvetta. Lähestyimme sairaalaa, lapsivedet tulivat. Kun pääsin autosta ja kävelin avustettuna sairaalan ovesta sisään, verta valui pitkin käytävää. Pari hoitajaa sattui onneksi paikalle ja ohjasi meidät eteenpäin. He auttoivat minut sängylle makaamaan ja siinä vaiheessa kivuistani huolimatta, olin vain huolissani siitä, kuinka olin sotkenut sängyn ja lattiat.
Kätilö saapui paikalle. Minut vietiin jonkinlaiseen toimenpidehuoneeseen ja minut puettiin sairaalan kaapuihin. Olin tässä vaiheessa jo menettänyt jonkin verran verta, joten minulle oli laitettava tippa. No sehän ei meinannut onnistua, kun käteni olivat aivan kohmeiset ja veri paennut jonnekin muualle, tämän lisäksi minun oli kivuiltani vaikea pysyä liikkumatta. Kätilö/hoitaja oli jo aikeissa tilata anestesialääkärin paikalle, kun hän vihdoin sai tökättyä tipan oikeaan paikkaan. Tässä vaiheessa minä odotin jo tuskissani jotain ohjeistusta tai muuta, että mitä minun pitäisi tehdä. Sain papereita täytettäväksi, no siinä sitten supistuksien kourissa täyttelen jotain samperin kaavaketta. Tunsin tarvetta ponnistaa, mutten uskaltanut vaan taistelin vastaan. Siinä vaiheessa mieheni kielsi minua taistelemasta vastaan ja oloni helpottui valtavasti. Samaan aikaan lääkäri onneksi ennätti vihdoin paikalle ja he pyysivät minua siirtymään toiselle sängylle, sellaiselle synnytysjutulle. Tehtävä tuntui kipujen takia mahdottomalta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Synnytyslääkärin avustuksella lapsemme saapui maailmaan. Itse hoin vain sekaisena, etten halua nähdä häntä ja samaa toistelin miehellenikin. "Älä katso, älä katso." Pelkäsin, että jos näkisimme hänet, kuva piirtyisi silmiimme ikuisiksi ajoiksi. Lääkäri koitti suostutella minua katsomaan, jotta asiasta tulisi konkreettisempi. Minulle tilanne oli siinä vaiheessa sen verran sekava, etten kyennyt mieltäni muuttamaan. Vasta tässä vaiheessa, synnytyksen jälkeen, sain kivunlievitystä, joka laitettiin suoraan tipan mukana suoneen. Mitä se oli, en tiedä. Pää siitä hetkeksi meni sekaisin ja kivut loppuivat. Tosin olisivat ne pikku hiljaa muutenkin jo loppuneet, kun tilanne oli jo aikalailla ohi. Taas jouduin vaihtaa sänkyä ja nyt meidät siirrettiin toiseen tilaan.
Siinä minä makasin hämmentyneenä, väsyneenä, mutta toisaalta niin rauhallisena. Olin hyvin kylmissäni ja minulle tuotiin lisää peittoja. Mieheni istui vierelläni, missä oli koko tämän tapahtuneen ajankin ollut. Hän piteli minua kädestä. Nyt oli aika alkaa työstää tai edes käsittää tapahtunutta. Mitä juuri muutaman tunnin aikana tapahtui. Ainakin meidän maailmamme järkkyi. Mutta siinä vaiheessa en jaksanut ajatella enempää, olin loppu. No tottahan toki hoitaja tuo tässä vaiheessa täytettäväksi mitä kummallisempia papereita. "Haluatteko haudata itse lapsenne vai hoitaako sairaala sen puolestanne." Siihen piti heti sitten vastata. Samalla täytimme myös kuolinilmoitusta vastaavan tiedon väestörekisterille. Eikö niitä papereita mitenkään olisi voitu tuoda vaikka ennen kotiin lähtöä tai jotain.
Noin tunnin kuluttua, kun ajattelimme jo, että meidän on unohdettu siihen omituiseen varastolta näyttävään tilaan, meidän vietiin synnytysosastolle. Sinne missä isät kävelivät levottomina pitkin käytävää, missä odottavat äidit tuskastuneena odottivat synnytystä alkavaksi, sinne meidätkin vietiin, ilman suurta pyöreää mahaa, ilman pientä pulleaa vauvaa. Muutaman tunnin he minua vielä tarkkailivat. No, olin siinä vaiheessa sen verran hyvässä kunnossa, että saimme lähteä yöksi kotiin. Onneksi olin niin heikko ja väsynyt, että kotiin päästyä ei unen saaminen ollut vaikeaa.
Siinä samaisessa sängyssä vietinkin sitten loppuviikon. Kroppa oli sen verran sekaisin, että hyvä kun vessassa pystyi käydä, kun meinasi aina taju lähteä. No, ihana mieheni jaksoi oman surunsa keskellä kantaa minulle ruokaa ja juotavaa, jotta omat voimani palautuisivat.
Ilmoitin tärkeimmille ihmisille viestillä tapahtuneesta. Sain ihania viestejä takaisin, mutta voimat ei riittäneet niihin vastaamiseen. Lopuille ihmisille ilmoitin asiasta facebookissa. Ajattelin, että olisi parempi, että mahdollisimman moni tietäisi, jotta kiusallisilta tilanteilta tulevaisuudessa vältyttäisiin.
Koko tuon ajan pahinta tapahtuneessa tuntui olevan se, kun joutui tuottaa muille pettymyksen, joutui saattaa näinkin huonon uutisen muiden korviin. Kuinka pahalta se tuntuikaan, kun muista tuntui pahalta meidän takiamme. Tämä kuulostaa hyvinkin typerältä, mutta näin asian koin.
Nyt olemme palanneet aikalailla normaaliin arkeen. Tapahtuunesta on kulunut reilut kaksi viikkoa. En ole ollut niin surullinen kuin olisin ajatellut. Kuinka paljon odotinkaan tuota lasta. Tosin pelko edellisen keskenmenon jäljiltä luultavasti kummitteli takaraivossa sen verran, etten ehtinyt uskaltaa iloita vielä kunnolla. Enimmäkseen olen okei, mutta välillä kuin tyhjästä, tulee hetkellisiä surun pyyhkäisyjä.
Neljän viikon päästä on jälkitarkastus. Siellä selviää, jos syy on löytynyt. Olisihan se kaiketi ihan kiva tietää mistä tämä ikävyys johtui, toisaalta eipä se mitään varsinaisesti muuta. Noin puolissa myöhäisistä keskenmenoista syy saadaan selville. Mutta ehkä sen jälkeen saa paremmin vielä ikään kuin päätöksen asialle, vaikka eihän tämä tietenkään tule koskaan unohtumaan. Sukupuolen haluaisin kuitenkin ehkä sittenkin tietää...ehkä.

"Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään." 

Siskoni kirjoitti tämän facebook-seinälleni. Kiitos.

Tämä biisi alko soida sairaalassa päässä.

Maha on nähty

Hih, tänään ensimmäinen ihminen, joka ei tiennyt raskaudestani, kysyi minulta odotanko vauvaa. Hieman hämmentyneenä vastasin myönteisesti. Eli ehkä se vihdoin alkaa näyttää vauvamahalta (rv 17+5). :D Tähän asti olen vain näyttänyt hyvin syöneeltä...
Viikonloppuna kävin kangaskaupassa. Ostin sieltä erilaisia ja tuntuisia kankaita, joista ompelin vauvalle tilkkupeiton, jolla voi makoilla sitten lattialla. Peitosta tuli aikas kiva. Löysin kangaskaupasta myös ihanaa lasten trikoota, josta ajattelin tehdä mahdollisesti muutaman bodyn, kunhan vain löytäisin jostain jonkinlaisen kaavan... tai sitten teen itse katsomalla mallia valmiista.
Myös uusia oireita ilmeistyi viikonloppuna. Vatsaa on alkanut kiristää. Vatsalihakset tuntuvat koko ajan ikäänkuin jännittyneiltä. Mutta luultavasti kuitenkin ihan normaalia, kun ottaa huomioon mitä kehossa tapahtuu. Toinen vielä ikävämpi oire, joka onneksi on tähän mennessä esiintynyt vain viime lauantain aikana, on lonkkasärky. Lauantaina tuli pitkin päivää ja iltaa sellaisia ikäviä lonkka-kouristuksia, että joutui ihan naamaakin vääntelemään kouristuksen aikana, mutta nyt niitä ei onneksi ole ollut. Olen lukenutkin, että juuri tuollaista lonkkasärkyä voi esiintyä, mutta, että se yleensä kestää vain lyhyen aikaa. Myös vessassa ravaaminen on yhä jatkuvaa, tosin alan jo tottua siihen, kun sitä on kestänyt melkein alusta lähtien. Flunssa, joka minulla alkoi vuoden vaihteessa, alkaa onneksi olla jo pitkälti ohi, mitä nyt välillä joutuu hieman niistelemään. Tällä hetkellä oloni on siis aikalailla hyvä ja onnellinen. Ei enää pahoinvointia tai ällötystä, paitsi tupakalta haisevia ihmisiä kohtaan. :D Ja itsekin olen siis tupakoitsija, joka tekee tästä huvittavaa (nyt on tietenkin ollut jo useamman kuukauden tauko). Mutta voi vitsi, kermalikööristä olen haaveillut. Nyt olen tyytynyt kuitenkin vain haistelemaan liköörin tuoksua muiden laseista. :D

Vaatteita, vaatteita

Sainpa eilen aatoksen, että voisin ottaa kuvia jo hankkimistani lasten vaatteista ja lisäillä niitä tänne. :) Body-varasto on jo aika hurja. Tosin kaikki ovat vain muutamille ekoille kuukausille, sillä vaatteet ovat suurin osa kokoja 56-68cm. Suurin osa on ainakin omasta mielestäni aikalailla unisex-vaatteita, toki muutamia vain jommalle kummalle sopivia on ollut pakko hankkia niiden vastaan kävellessä.

PO.P:in ihana body, potkuhousut ja parit shortsi-tyyppiset housut kesäksi.

Lindexistä haalittuja bodeja ja housuja.

Tämä nyt on ihan tytön, mutta kun oli niin söötti oli pakko ostaa. Kirpparilta siis.

Kirppari-bodeja.

Lindex-ostoksia.

Kaksi etummaista Stockalta, alin hm:stä. Vähän enemmän poika-osastoa, mutta menee ehkä tytöllekin.

Housuja kirpparilta ja muualta.

Hm:stä joskus vuosi sitten tilattu. :) Toivottavasti takki menee vielä syksyllä.

Tämä taas tyttöjen juttuja, mutta alennusmyynneistä oli pakko ostaa.

Tämän ihanuuden olen ostanut Lindexin alennusmyynneistä monta vuotta sitten. Oli niin suloinen, että oli pakko ostaa silloin kaapin pohjalle odottamaan aikaansa.

Paita kirppari-löytö, hatut netistä.

Ihana jouluinen mekko kirpparilta, hintalappukin paikallaan.

Tällaisia ihanuuksia olen kerennyt tähän mennessä hankkimaan, tai no, ihan kaikkia vaatekappaleita en kuvannut... Uuden säilytyspaikan tosin jo näille tarvitsen, kun laatikko, jossa vaatteet ovat majailleet on jo aivan liian täysi. Ehkä pitäisi ruveta vauvalle vaatekaappiin tilaa jo raivaamaan. :) Työhuoneemmekin kun on vielä työhuone. Jossain vaiheessa kevättä siitä kuitenkin rupeaa syntymään lastenhuone. Kunhan vain keksin miten tiivistän kaiken sen tietokonehärpäkkeen ynnä muun yhteen makuuhuoneen nurkkaan.

16+3

Eli 17. viikko on meneillään. Tarkemmin sanottuna viikko 16+3. Itse en niin tarkasti noita päiviä seuraile, viikoista olen kuitenkin koittanut olla aina perillä.
Enää muutama viikko seuraavaan ultraan, jolloin näkee taas pikkuisen masussa. Toivon mukaan myös sukupuoli selviäisi, sillä se helpottaisi kaikenlaisia hankintojen valintaa. En tosin ole sellainen, että tytöllä kaikki olisi vaaleanpunaista ja pojalla sinistä, mutta olisi se kiva tietää voiko esim. ostaa hameita. Tosin muutamia selkeästi tytön tai pojan juttuja olen jo hankkinut, mutta jos ne eivät sitten käykään, menköön kiertoon. :) Kirpputoreilta on tullut jonkin verran vaatteita osteltua, kun edullisesti kivoja on löytynyt. Myös alennusmyynneillä nyt joulun jälkeen on tullut käytyä ja sieltäkin on jotain mukaan tarttunut. Odotan vain innolla, että kesävaatteita rupeaisi tulemaan kauppoihin, kun tällä hetkellä valikoimat ovat hyvinkin talvisia ja lämpimiä, kun meille kuitenkin on kesävauva tulossa.
Tuossa viikolla tuli myös mieluisa puhelu liikkeestä, josta tilasin vaunumme. Tilasimme silloin samaan aikaan mustan tarjouksessa olleen vaunuihin sopivan turvakaukalon. He halusivat varmistaa, että halusimmeko kaukalon nimen omaan mustana vai kenties samalla kuosilla kuin vaunut. Kerroin hinnan olleen valinnan perusteena, mutta hepä tarjosivatkin samalla tarjoushinnalla meille kaukalon vaunujen värisenä ja sehän sopi mainiosti. :)