Lepää rauhassa pikkuinen

"Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet..."

Meitä ei ole enää kolme. Kaksi viikkoa sitten tiistaina syntyi pieni enkelivauvamme 19. viikolla. Suru oli suunnaton. Tai on varmaan vieläkin. En oikein osaa sanoa.
Se tiistai oli luultavasti elämäni kamalin päivä. Maanantaina varasin ajan yksityiselle ylimääräiseen ultraan, sillä minulla oli ollut pientä vuotoa ja halusin varmistaa, että kaikki olisi kunnossa. Sain ajan tiistai-iltapäivälle. Ma-ti välisenä yönä tunsin omituista kipua ala-vatsassa ja selässä, mutta ajattelin sen kuuluvan raskauteen ja olevan normaalia. Aamulla lähdin töihin ja töissä kivut pahenivat. Kivut tulivat aaltoina ja kestivät vain hetken aikaa, mutta päivän mittaa kipuja alkoi tulla useammin ja ne olivat kovempia ja pitkäkestoisempia. Tunnistin oireet supistuksiksi. Tutkin netistä oireitani ja ne muistuttivat synnytyksen käynnistymisen oireita. Mutta eihän niin voinut olla, sillä olin vasta puolivälissä. Kivut yltyivät iltapäivällä yhä pahemmiksi ja hieman ennen työvuoroni päättymistä luovutin vihdoin ja lähdin autolla hakemaan miestäni, jotta lähtisimme jo varaamaani ultraan. Mutta kivut senkun pahenivat, hyvä kun ajaa pystyin. Tässä vaiheessa olisimme kyllä varmastikin päässeet jo Jorviinkin, mutta en kyennyt ajattelemaan enää selvästi ja odotin vain kuumeisesti meidän vuoroamme päästä lääkärin vastaanotolle. Ikään kuin kivut lakkaisivat olemasta, kunhan kuulisin, että kaikki olisi hyvin.
Sitä näkyä, mikä ilmestyi lääkärissä ultraäänilaitteiden kuvaruudulle, en unohda koskaan. Pieni, liikkumaton, myttyyn käpertynyt lapsemme tärähti ruudulle. Sykkivää sydäntä ei löytynyt, vaikka lääkäri kuinka yritti laitetta liikutella. Niinpä hän joutui kertomaan meille niin kovasti pelkäämämme surullisen uutisen. Sikiö ei ollut enää hengissä.
Tästä alkoi adrenaliinin, surun ja hämmennyksen täyteinen tiistai-ilta. Tiesimme, että joutuisin synnyttää elottoman lapsemme. Sekaisissa tunnelmissa ajoimme automme kotiin ja soitimme appiukolleni, pyytääksemme kyytiä sairaalaan. Kyytiä odotellessa mieheni soitti Jorvin Naistentautien polille kertoakseen tulostamme, puhelun aikana kipuni pahenivat jo sietämättömään tilaan. Lähdimme kiireesti ajamaan kohti sairaalaa. Matkalla puhuin puhelimessa huolissaan olevan äitini kanssa, joka pyysi soittamaan hänet paikalle, jos niin haluaisin. Vielä en tuntenut sille olevan tarvetta. Lähestyimme sairaalaa, lapsivedet tulivat. Kun pääsin autosta ja kävelin avustettuna sairaalan ovesta sisään, verta valui pitkin käytävää. Pari hoitajaa sattui onneksi paikalle ja ohjasi meidät eteenpäin. He auttoivat minut sängylle makaamaan ja siinä vaiheessa kivuistani huolimatta, olin vain huolissani siitä, kuinka olin sotkenut sängyn ja lattiat.
Kätilö saapui paikalle. Minut vietiin jonkinlaiseen toimenpidehuoneeseen ja minut puettiin sairaalan kaapuihin. Olin tässä vaiheessa jo menettänyt jonkin verran verta, joten minulle oli laitettava tippa. No sehän ei meinannut onnistua, kun käteni olivat aivan kohmeiset ja veri paennut jonnekin muualle, tämän lisäksi minun oli kivuiltani vaikea pysyä liikkumatta. Kätilö/hoitaja oli jo aikeissa tilata anestesialääkärin paikalle, kun hän vihdoin sai tökättyä tipan oikeaan paikkaan. Tässä vaiheessa minä odotin jo tuskissani jotain ohjeistusta tai muuta, että mitä minun pitäisi tehdä. Sain papereita täytettäväksi, no siinä sitten supistuksien kourissa täyttelen jotain samperin kaavaketta. Tunsin tarvetta ponnistaa, mutten uskaltanut vaan taistelin vastaan. Siinä vaiheessa mieheni kielsi minua taistelemasta vastaan ja oloni helpottui valtavasti. Samaan aikaan lääkäri onneksi ennätti vihdoin paikalle ja he pyysivät minua siirtymään toiselle sängylle, sellaiselle synnytysjutulle. Tehtävä tuntui kipujen takia mahdottomalta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Synnytyslääkärin avustuksella lapsemme saapui maailmaan. Itse hoin vain sekaisena, etten halua nähdä häntä ja samaa toistelin miehellenikin. "Älä katso, älä katso." Pelkäsin, että jos näkisimme hänet, kuva piirtyisi silmiimme ikuisiksi ajoiksi. Lääkäri koitti suostutella minua katsomaan, jotta asiasta tulisi konkreettisempi. Minulle tilanne oli siinä vaiheessa sen verran sekava, etten kyennyt mieltäni muuttamaan. Vasta tässä vaiheessa, synnytyksen jälkeen, sain kivunlievitystä, joka laitettiin suoraan tipan mukana suoneen. Mitä se oli, en tiedä. Pää siitä hetkeksi meni sekaisin ja kivut loppuivat. Tosin olisivat ne pikku hiljaa muutenkin jo loppuneet, kun tilanne oli jo aikalailla ohi. Taas jouduin vaihtaa sänkyä ja nyt meidät siirrettiin toiseen tilaan.
Siinä minä makasin hämmentyneenä, väsyneenä, mutta toisaalta niin rauhallisena. Olin hyvin kylmissäni ja minulle tuotiin lisää peittoja. Mieheni istui vierelläni, missä oli koko tämän tapahtuneen ajankin ollut. Hän piteli minua kädestä. Nyt oli aika alkaa työstää tai edes käsittää tapahtunutta. Mitä juuri muutaman tunnin aikana tapahtui. Ainakin meidän maailmamme järkkyi. Mutta siinä vaiheessa en jaksanut ajatella enempää, olin loppu. No tottahan toki hoitaja tuo tässä vaiheessa täytettäväksi mitä kummallisempia papereita. "Haluatteko haudata itse lapsenne vai hoitaako sairaala sen puolestanne." Siihen piti heti sitten vastata. Samalla täytimme myös kuolinilmoitusta vastaavan tiedon väestörekisterille. Eikö niitä papereita mitenkään olisi voitu tuoda vaikka ennen kotiin lähtöä tai jotain.
Noin tunnin kuluttua, kun ajattelimme jo, että meidän on unohdettu siihen omituiseen varastolta näyttävään tilaan, meidän vietiin synnytysosastolle. Sinne missä isät kävelivät levottomina pitkin käytävää, missä odottavat äidit tuskastuneena odottivat synnytystä alkavaksi, sinne meidätkin vietiin, ilman suurta pyöreää mahaa, ilman pientä pulleaa vauvaa. Muutaman tunnin he minua vielä tarkkailivat. No, olin siinä vaiheessa sen verran hyvässä kunnossa, että saimme lähteä yöksi kotiin. Onneksi olin niin heikko ja väsynyt, että kotiin päästyä ei unen saaminen ollut vaikeaa.
Siinä samaisessa sängyssä vietinkin sitten loppuviikon. Kroppa oli sen verran sekaisin, että hyvä kun vessassa pystyi käydä, kun meinasi aina taju lähteä. No, ihana mieheni jaksoi oman surunsa keskellä kantaa minulle ruokaa ja juotavaa, jotta omat voimani palautuisivat.
Ilmoitin tärkeimmille ihmisille viestillä tapahtuneesta. Sain ihania viestejä takaisin, mutta voimat ei riittäneet niihin vastaamiseen. Lopuille ihmisille ilmoitin asiasta facebookissa. Ajattelin, että olisi parempi, että mahdollisimman moni tietäisi, jotta kiusallisilta tilanteilta tulevaisuudessa vältyttäisiin.
Koko tuon ajan pahinta tapahtuneessa tuntui olevan se, kun joutui tuottaa muille pettymyksen, joutui saattaa näinkin huonon uutisen muiden korviin. Kuinka pahalta se tuntuikaan, kun muista tuntui pahalta meidän takiamme. Tämä kuulostaa hyvinkin typerältä, mutta näin asian koin.
Nyt olemme palanneet aikalailla normaaliin arkeen. Tapahtuunesta on kulunut reilut kaksi viikkoa. En ole ollut niin surullinen kuin olisin ajatellut. Kuinka paljon odotinkaan tuota lasta. Tosin pelko edellisen keskenmenon jäljiltä luultavasti kummitteli takaraivossa sen verran, etten ehtinyt uskaltaa iloita vielä kunnolla. Enimmäkseen olen okei, mutta välillä kuin tyhjästä, tulee hetkellisiä surun pyyhkäisyjä.
Neljän viikon päästä on jälkitarkastus. Siellä selviää, jos syy on löytynyt. Olisihan se kaiketi ihan kiva tietää mistä tämä ikävyys johtui, toisaalta eipä se mitään varsinaisesti muuta. Noin puolissa myöhäisistä keskenmenoista syy saadaan selville. Mutta ehkä sen jälkeen saa paremmin vielä ikään kuin päätöksen asialle, vaikka eihän tämä tietenkään tule koskaan unohtumaan. Sukupuolen haluaisin kuitenkin ehkä sittenkin tietää...ehkä.

"Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään." 

Siskoni kirjoitti tämän facebook-seinälleni. Kiitos.

Tämä biisi alko soida sairaalassa päässä.